Tuttavuuksia

Uusimmasta kirjasta on enää kolme sivua piirtämättä. Plus kannet. Plus skannaus ja sivujen siistiminen ja värien päättäminen ja taittaminen ja painoon lähettäminen. Mutta voiton puolella ollaan jo siis. Jei.

Kirjaa tehdessäni olen kuunnellut Mumford & Sons'ia. Ihan mahtavaa! Youtube-sekoituksen ansiosta olen myös tutustunut mm. Of Monsters and Men'iin. Ja Phillip Phillips'iin (vähän saman tyylinen nimi kuin Kris Kirstofferssonilla, mikä on mielestäni aina ollut hauska. Nimi siis). Ja Imagine Dragons'iin (mikä on myös hauska sen takia, että poika ja tytöt piirtelevät nykyisin hurjan paljon lohikäärmeitä). 

Miten paljon hyviä bändejä, ja tulleet tietoisuuteni vasta nyt. Mutta hyvä, että nyt. Tutustu sinäkin, kannattaa!

Ja hii, puolen tunnin päästä Yle Teemalta!  

-------------------------------------------

ACQUAINTANCES  

I need to draw only three pages for my newest book. And the covers. And scan the pages, and brush them up, and decide the colours, and layout them, and send them to the print. But we're already on the winning side. Yey.

While making the book I've been listening to Mumford & Sons. Brilliant music! The Youtube-suffle has also introduced me to Of Monsters and Men. And Phillip Phillips (who has the same kinda name than Kris Kristoffersson which I've always thought funny. The name). And Imagine Dragons (which is funny, too, 'cause the boy and the girls have drawn a lot of dragons nowadays).

So much of great bands, and I've just found them. Good that at least now. You get to know them, too!      

Puumaja

Tehtiin serkun kanssa pieninä aina mummolan metsään maja. Samaan kohtaan joka kerta uudestaan. Olisihan sen tietysti voinut tehdä kestävämmäksikin, käyttää ihan vasaraa ja nauloja, niin ei olisi tarvinnut joka kerta uudestaan kyhätä. Miksei myö käytetty? Eikö meille uskottu järeämpiä rakennusvälineitä vai eikö me itse vain haluttu? Mystistä.

Koulussa kolmannella valitsin rättikässän sijaan puukässän. Koska rättikässän opettaja oli pelottavampi. Leikkasin vasenkätisten saksilla sormeeni ja tungin sormen paidan sisään, koska en uskaltanut näyttää sitä opettajalle - koska se oli pelottava, siis.

Niinpä minä ja kolme muuta tyttöä menimme puukässään. Se oli ihan hauskaa. Ja kyllähän siellä jotain oppikin.

Mutta sitten me emme enää serkun kanssa rakentaneet majoja. Leikimme saunalla.

Jos nyt rakentaisin, niin vähänkö olisi päheetä tehdä joku tällainen! 

------------------------------------

TREEHOUSE

We used to build a treehouse in my granny's forest with my cousin while we were young. Always to the same place, over and over again. It could have possibly been build to last, of course, if we had used hammers and nails, so we wouldn't have to have build it again and again. Why didn't we? Didn't our parents let us take the stronger building tools or didn't we, ourselves, want? Mystical.

In the elementary school, I chose to take the "wooden handycrafts" instead of the "fabric handycrafts". Because the teacher of the fabric handycrafts was more scary. I cut myself with lefthanded scissors, and stuffed my finger inside my shirt 'cause I was too afraid to show my finger to the teacher - 'cause she was scary.

So, me and three other girls went to the wooden handycrafts. It was fun. And you learned something, too.

But then we didn't build the treehouses anymore with my cousin. We played inside the sauna.

If I would build a treehouse now, what a treehouse would it be!   

Kohinaa

Minä ja Olga Omatunto olemme jälleen jutelleet. Lähinnä yksipuolisesti. Minä olen vain kuunnellut.

Mikä siinä onkin, kun ollaan sisätiloissa muutama pitkä tunti, niin kaikki alkaa kiukuttaa? Ja sitten se tarttuu seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan. Dominoefekti. Siihen auttaa vain pihalle lähtö. Siihen asti, kunnes pitää tulla jälleen sisälle ja pestä kädet - ja yhden paljasvarpailijan jalat - ja vaihtaa hiekkaiset housut ja sukat muruttomampiin, eikä katsotakaan heti Kaapoa, eivätkä kaikki saa juuri samalla hetkellä juotavaa tai maissinaksuja ja sateinen ilma vain painostaa, eikä sadakaan. 

Mutta sitten tulee se sade ja pisarat pomppivat villeinä lätäköissä ja tekevät kuplia, joita seuraavat pisarat yrittävät rikkoa. Ja pääsee itsekseen postinhakukävelylle sadevarusteissa ja kiertää vähän pidemmän lenkin kautta. Ja yrittää olla kuuntelematta sitä nalkuttajaa päänsä sisällä, joka valittaa niistä muutamista ärähdyksistä, mitkä tuli päästettyä. Kuunteleekin vain sateen kohinaa puun lehdissä ja toisen saappaan narinaa.

---------------------------------------

NOISE

I've had a discussion with Constance the Conscience again. Quite one-sided, though. I've been mostly listening.

What is it that when you're staying in for a couple of long hours, everybody gets angry? And then it affects the other, and another, and another. Domino effect. Going outside is the only thing that helps. Until the time when you have to come back inside again and wash hands - and one barefoot's feet - and change the sandy trousers and socks, and you don't get to watch Kaapo right away, and everybody doesn't get their drink or snack at the exactly same time, and the rainy weather just glooms there and it doesn't rain.

But then the rain comes and the raindrops jump wildly in their ponds and make bubbles that the next raindrops try to break. And you get to go and get the mail with your raincoat on, and you take a little longer tour. And you try not to hear that nagger inside your head that complains about the couple growls you let out. Instead, you just listen to the noise of the rain in the tree leaves, and the squeak of your other rainboot. 

Ukulele

Veljeni näytti minulle pari viikkoa sitten ostamansa ukulelen. Kysyin onko se ihan täysmittainen, ja oli. Niin pieni ja sievä! Halusin heti moisen itsellenikin.

Nämä pari viikkoa asiaa puntaroituani ja laatikkopyörää haikailtuani, tulin johtopäätökseen, jotta laatikkopyörä on meille liian kallis (ja mihin sen talvisaikaan sijoittaisi?), ukulele ei niinkään (tämä halvin malli maksoi 40 euroa). Vaikka laatikkopyörä toki olisi vienyt meitä ulkoilmallisiin seikkailuihin ainaisen nysväilyn sijaan, kenties ukulelekin voi tarjota meille samaa - uudenlaisia elämyksiä. Eikäpä pidä unohtaa musiikin moninaisia vaikutuksia aivoihin. Siinä missä jo musiikin kuuntelu vaikuttaa suuresti aivoihin, musiikin soittaminen itse vaikuttaa vieläkin moninaisemmin.    

Soitin reilut kymmenen vuotta pianoa. Kuuntelin yöt läpeensä radiota. Tein nelisen vuotta musiikkitoimittajan hommia. Musiikki on ollut iso osa elämääni. Jossain vaiheessa siihenkin vain tuli jonkinlainen kyllästyminen. Kai niinkin voi sanoa. En ole soittanut pianoa pitkään aikaan, en kuunnellut öisin radiota, en lukenut musiikkilehtiä. Ehkäpä uuden soittimen opettelu veisi minut jälleen vanhan ystäväni luokse.  

Niinpä kävimme tänään siis metroretkellä ukulelen hakemassa. Tutustumisemme voi alkaa.

-------------------------------------

My brother showed me a couple of weeks ago an ukulele he had bought. I asked if it was fully grown, and it was. So tiny and pretty! I wanted that myself, too.

These couple of weeks I have thought a lot about the box bike, and I've come to conclusion that it's too expensive for us (and where could we store it for the winter?), ukulele isn't (this cheapest model was only 40 euros). Although the box bicycle would surely have lead us to the outdoor adventures, maybe the ukulele can offer us the same - new experiences. And you can't forget the multiple effects the music have to your brains. Where listening to music affects greatly to brains, playing yourself makes a whole lotta more.

I played the piano for over ten years. I used to listen to radio all night long. I worked as a music journalist for about four years. Music has been a big influence in my life. At some point I just got bored. Maybe you can say that. I haven't played the piano for a long time, haven't listened to a radio at night, not read the music magazines. Maybe learning to play a new instrument could take me back to an old friend. 

So, today we did a little subway trip and picked our own ukulele. Our exploring can begin. 

Lohikäärmeitä

Pojan synttärit tulossa. Ensin meinasin, että ihan vain vanhalla kaavalla kakkua ja kahvia, lapset osaavat kyllä leikkiä itsekin keskenään. Mutta sitten aloinkin värkätä ritaripeliä. Lohikäärmeitä ja kilpiä ja tyrmiä ja ansaluukkuja ja turnajaisia ja ällöpusseja, joihin tunkea kätensä, että saa matokarkkeja.

Muutakaan tekemistä kun ei olisi. Niin kuin siivoamista ja leipomista ja pyykinpesua ja kirjan tekemistä ja printterin toimimattomuuden ihmettelyä.

Noh, ehtiihän tuota. Jossain vaiheessa.

---------------------------------

DRAGONS

Boy's birthday is coming up. First I thought that only coffee and cake as asways, the kids can play with themselves. But then I started to work on a knight boardgame. Dragons and shields and dungeons and traps and tournaments and disgusting bags where to squeeze your hand to get some worm candies.

Like there's nothing else to do. Like cleaning and baking and washing up and making my book and wondering why the printer isn't working.

Well, all in time.

Yksilöllisaikaa

Heräsimme neiti Been kanssa tänään puoli seitsemän jälkeen. Lähdimme ennen puoli kahdeksaa hakemaan tilaamani "tyttöhatut" postista. Matka, johon yleensä menisi korkeintaan kymmenen minuuttia, vei meiltä nyt tunnin. Tai antoi.

Tutkimme nimittäin rauhassa sekä kukkia, puita että ötököitä. Kävelimme käpyjen, kivien ja kaivonkansien päältä. Näimme tunnin aikana ihmisistä:
- kaksi naista kahden koiran kanssa
- yhden tytön yksien kuulokkeiden kanssa
- yhden naisen yhden pyörän kanssa
- yhden (luultavasti) miehen yhden pyörän kanssa (sujahti vähän kauempana niin nopeasti)
- yhden naisen yhden laukun kanssa
- miehen ja naisen kahden kissan kanssa
- ja kuulimme hirmu monen lentokoneen, joista näimme ainoastaan ehkä kolme

Viimeistään käpyjä heitellessämme huomasin, ettei minulla ollut kiire mihinkään. Ei myöskään Beellä, joka yleensä kyselee kaksossiskoaan viimeistään viiden minuutin erossaolon jälkeen. 

Useampilapsisissa perheissä kehotetaan kullekin lapselle antamaan yksilöllistä aikaa, jolloin jokainen saisi äidin tai isän jakamattoman huomion, edes joskus. Kaksosille se on eritoten tärkeää, kumppanuus kun heidän kesken on muutenkin kovin tiivistä. Yksilöllinen lapsi-äiti/isä -aika antaa paljon myös sille vanhemmalle osapuolelle; ei tarvitse koko ajan pitää silmällä missä kukakin menee ja tekee, vaan voi keskittyä stressittömästi vain yhteen. Ja ehtii heittelemään käpyjäkin. Viuuuh!

----------------------------

INDEPENDENT TIME

We woke up at 6.30 a.m today with Miss B. At 7.30 we walked to the post office to get the "girl hats" that I had ordered. A trip that would usually take 10 minutes, took now an hour. Or gave.

We had time to research flowers, trees and bugs. We walked over cones, stones and well lids. During the hour we saw:
- two women with two dogs
- one girl with one walkman 
- one woman with one bike
- one (probably) man with one bike (he went so fast and was so far) 
- one woman with one bag
- one man and one woman with two cats
- and we heard an awful lot of planes but only saw maybe three

When we were throwing cones I realized that I didn't have to hurry anywhere. Neither did B who usually asks after her twin sister after 5 minutes apart.

In families that have several kids it's adviced to give each child some individual, one-on-one time, so they could get mom's or dad's indivisible attention, even sometimes. It's even more crucial for twins 'cause their companionship is so tight. Individual child-mom/dad -time gives a lot to the older partner, too: you don't have to keep an eye on where everybody goes and what they do all the time. You can just concentrate, stress-free, on one. And you'll have time to throw cones, too.

Uimassa

Kävimme tänään uimassa paikassa, jossa itse uiskentelin kymmenkesäisenä lähes päivittäin.

Tytöt eivät tahtoneet ensin edes kastella jalkojaan vedessä, mutta pienen totuttelun jälkeen räiskyttivät vettä sekä käsillään että jaloillaan. Poika taas teki rauhallisia tutkimusretkiä, eikä tahtonut koko aikana kastautua kokonaan saati kokeilla surffilautaa.

Vasta nyt sen käsitin: tytöt ovat kuin minä pienenä, poika kuin minä nyt. Minä, joka seisoin nytkin vedessä shortseissa ja t-paidassa. Minä, joka en ole käynyt aikuisiällä uimassa kovinkaan mainittavasti. Minä, joka hytisen vedessä ja kainostelen vartaloani.

Esimerkin voima. Se on mahtava, kunniallinen ja velvoittava.

Minä voisin ottaa uimisessa mallia tytöiltä, ehkä poikakin sitten ottaisi mallia minusta.


------------------------------------------

SWIMMING

We went swimming to a place where I used to go swimming almost daily when I was 10 summers old.

At first the girls didn't even want to get their feet wet. But after a while they splashed the water with both hands and feet. The boy did calm expeditions and didn't even want to get all wet or try the surf board.

Now it hit me: the girls are like me when I was little, the boy is like me now. Me who stood today in the water in shorts and t-shirt. Me who hasn't really gone swimming in my adult life. Me who shivers in water and am kind of prudish of my body.

The power of an example. That is huge, honest and responsible.

I could take an example of the girls in water, maybe the boy would then take an example of me.  

Päikkärit

Muistan, miten viime kesänä kävin tyttöjen päiväunituskävelyillä kaksi kertaa päivässä. Ensimmäiset olivat siinä puolen päivän aikoihin, toiset neljän aikoihin. Tytöt myös heräsivät heti, jos vaunut pysähtyivät tai jos kuulivat ääneni. Niinpä viime kesänä tuli hyötyliikuttua melkoisesti ja kuunneltua mp3-soittimelta Aaro Söderlundin mahtavia(!) Viikinkien aika - radiodokumenttiluentoja.

Tänä vuonna tytöt siirtyivät kesän korvilla nukkumaan päikkärinsä sisätiloihin, eri huoneisiin. Vaunuissa oli hieman vaikea nukuttaa, kun tytöt pitivät toisiaan railakkaasti hereillä. Jos yksi meinasikin nukahtaa, toinen läpsäisi hänet armotta hereille. Nukkumattomuusvahtia pidettiin vuorovedoin.

Helteillä päikkärit ovat jääneet välillä kokonaan välistä. Retkien jälkeen päikkärit on nukuttu hivenen huonoihin aikoihin; iltaunien metsästys on kestänyt puolisentoista - pari tuntia.

Tänään jätimme päikkärit tarkoituksella väliin, josko olisivat sitten jo niin isoja (1v 8 kk), että jättäisivät päiväunet nukkumatta. Isoveljensä skippasi päiväunet kahden vuoden iässä. Muttajuu, aikamoisen väsynyttä menoa se alkaa olla viiden-kuuden aikoihin. Hyvä, että jaksavat kompuroimatta seiskaan asti.

Että on se nukkuminen vaan iso asia lapsiperheissä.

Vielä tänäkin kesänä muistan kävellessäni tarkasti ne paikat, missä Aaro kertoi minulle Odinista, Thorista ja Yggdrasilista. Meistä tuli ikään kuin ystäviä, hänen sitä tietämättä.

---------------------------------------

NAPPING

I remember how last summer I used to go carriage walking twice a day to get the girls to take their naps. The first ones were around noon, the others around four p.m. Girls would wake up immediately if the carriage stopped or they heared my voice. So, last summer I got pretty much of excercise and I listened Aaro Söderlund's awesome(!) radio document lectures of the Vikings.

This year, at the beginning of Summer, the girls started to sleep their naps inside, in different rooms. It was difficult to get them to sleep in the carriage anymore 'cause they would quite effectively keep each other wake. If one would have tried to sleep, the other one would slap her wake immediately. They took shifts of the sleepless-watch.

During the heat waves they've skipped the naps alltogether. After some little journeys the naps have been slept at a bit difficult times; it has taken hour and a half to two hours to catch the nighttime dreams.

Today we skipped the naps on purpose. Maybe they are old enough (1 year and 8 months) to go through the day without naps. Their big brother didn't take naps anymore after he was 2 years old. But yeah, around 5 p.m we had pretty tired little ones. They could barely make it to 7 p.m.

Yep, sleeping really is a big thing in families.        

As walking this summer, I can still remember clearly where Aaro told me about Odin, Thor and Yggdrasil. We became kind of friends, without him knowing it.

 
    

Pyörä

Poika oppi keväällä pyöräilemään ilman apupyöriä (kun tajusin viimein opettaa oikealla tavalla: pidin kiinni pojasta, en pyörästä - siten poika oppi tasapainottamaan itse pyörän). Ensin laskettiin ajettu matka metreissä, sitten kymmenissä metreissä ja lopulta en enää jaksanut mitata. Alkuun hölköttelin pojan perässä, sitten juoksin ja lopulta se meni jo sellaista vauhtia, etten pysynyt matkassa. Piti ottaa oma pyörä alle - monituisen vuoden jälkeen. Ja ai että se olikin hyvä päätös!

Nyt olemme ajaneet kaksistaan aamusateen uhkassa, päivänpaisteessa ja iltatuulen leppeässä lämmössä. Olemme laajentaneet reviiriämme ja uskaltautuneet motocrossimontuillekin.

Olen intotäpinöissäni katsonut laatikkopyöriä, joilla saisin myös tytöt kätevästi mukaan pyöräretkillemme. Mutta höh, kun ovat vähän kalliita...

Olen jonkin sorttinen suorittaja. Listaan asioita ja pidän siitä, että tehdyt asiat voi vetää listalta. Teen omia projekteja, jotka haluan saada omassa aikataulussani valmiiksi. Kun ne ovat valmiita, en kuitenkaan osaa iloita niistä, kunnolla. Olenhan helpottunut, että olen saanut ne tehtyä, mutta - kai niitä voisi juhlistaakin?!

Lasten virstanpylväät ovat erikseen. Niitä en kirjaa listoihin, joita vedän yli. Ja pojan pyöräilemään oppimista olemme juhlistaneet, useampaan otteeseen. 

Ehkä minä opin pysähtymään, siihen kuuluisaan hetkeen. Hengähtämään, katsomaan omiakin tekeleitäni ja taputtamaan itseäni olalle.

Eilen tein mustikkalettuja - minä, joka en kokkaa! Paitsi jälkkäreitä! Taputapu olkapääni. 

-------------------------

BICYCLE

The boy learned to ride a bike without the auxiliary wheels during the Spring (when I learned to teach the right way; hold the boy, not the bike - that way the boy learns to stabilize the bike himself). First we calculated the ridden distance in metres, then in tens of metres, and in the end I didn't even bother. At first I jogged behind the boy, then I ran, and in the end he went so fast I couldn't keep up. I had to take my own bike - after several and several years. And boy that was a good decision!

Now we have ridden together in the treat of morning rain, during the sunny afternoons, and in the breeze of warm evenings. We have abroaden our horizons and ventured to the motocross yaps, too.

I've been looking at the "box bicycles" in which I could conveniently take the girls to our rides, too. Bummer that they are so expensive...

I'm some kind of an accomplisher. I like to make lists and love to cross over the things that are done. I make my own projects which I want to accomplish during my own timetable. But when they are done, I can't seem to enjoy them, not really. Sure, I'm relieved that I've got them done but - you could celebrate them too, couldn't you?!

The kids' milestones are different. I don't write them up to any lists to cross over. And the boy's bicycle learning we've celebrated, many times. Just yesterday we celebrated that the bicycle has been invented.

Maybe I'm getting there, enjoying the famous "moment". Maybe I'll learn to breath for a moment, look back at what I, myself, have done, too, and give myself a pat on the shoulder.  

Yesterday I made blueberry pancakes - me who doesn't cook! Except for desserts! Pat pat, my shoulder. 

Omatunto

Riittämättömyyden tunne lienee yleistä vanhempien keskuudessa. Aikaa ja energiaa pitäisi jakaa niin moneen suuntaan, että vääjäämättä jossain vaiheessa suuntia on liikaa. Ja sitten se iskee: huono omatunto.

Olen nimennyt oman omatuntoni Outiksi. Meillä on hieman hankala ystävyyssuhde, aina kun en jaksaisi kuunnella hänen kärkkäitä mielipiteitään. Milloin en ole leikkinyt läsnäolevasti lasten (ja kissan) kanssa tarpeeksi, milloin mies on jäänyt vähemmälle huomiolle, milloin olen jättänyt ikkunan liian pitkäksi aikaa auki ja nytkaikilletuleenuhajaseonminunsyyni. 

Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää häntä. Ehkä Outilla ei ole - ymmärrettävistä syistä - liiemmälti ystäviä. Ehkä hän ei vain itse tajua omaa sosiaalista kömpelyyttään (kaikkea ei pitäisi sanoa toiselle ääneen). Ehkä Outi kuvittelee toimivansa parhaakseni? 

Olen yrittänyt suhtautua Outiin, kuten ystävään, jota on ihan mukava nähdä silloin tällöin. Tai ystävään, jota ei etukäteen edes oikeastaan ole mukava nähdä, mutta tuntuu vain, että "nyt olisi jo aika nähdä, koska muuten se suuttuu". Jos Outi taas suuttuu, niin sitä ei kestä kukaan!

Niinpä käymme kahvilla aina silloin tällöin. Annan Outin kertoa mielipiteensä, jonka annan useimmiten myös kulkeutua toisesta korvastani ulos. Ainahan se ei tietysti onnistu vaan jokin pahainen mielipide jää soimaan uudestaan ja uudestaan mieleeni. Mutta joskus, joskus se onnistuu, ja silloin voimme erota toisistamme hyvillä mielin.

Kunnes tapaamme seuraavan kerran. 

P.S Omatunto erottaa ihmiset kuitenkin simpansseista. No huh, että edes se. 


-----------------------------

The feeling of inadequacy may be common among parents. Time and energy ought to be divided to so many directions that some point, inevitably, there are just too many directions. And then it hits you: the bad conscience.

I've named my own conscience as Constance. We have a bit difficult friendship, I just wouldn't like to hear her avid opinions all the time: When I haven't played with my children (and cat) enough, when I haven't noticed my husband, when I've left the window open for too long and now-we're-all-gonna-have-cold-and-that's-my-fault.

Lately I've tried to understand her, though. Maybe Constance doesn't have too many friends, understandably. Maybe she just doesn't notice her own social clumsiness (everything shouldn't be said out loud). Maybe Constance thinks she's working for my benefit?

I've tried to view Constance like a friend that I'd like to see now and a then. Or maybe like a friend that isn't so nice to see but if you don't see her soon enough she's gonna get mad. And that's unbearable!

So, we get a cup of coffee occasionally. I'll let Constance tell her opinions - which I usually let go out of my other ear, too. Of course, that's not always possible, and some wretched line goes over and over in my head. But sometimes, just sometimes it works, and we can part with feeling good.

Until we meet the next time.

  

You failed again. 

 

 

 

Ujot

Meillä ollaan ujoja. Tai hitaastilämpeäviä. Niin minä, poika, Aa, Bee kuin kissakin. Mies on hieman rohkeampi.

On hassua nähdä omassa jälkikasvussaan niitä samoja ujouden piirteitä kuin itsellä. Kaikki he tarvitsevat ainakin vartin, puoli tuntia, tunnin, että päästävät itsensä kunnolla leikkimään vieraiden ihmisten läsnäollessa. Jotkut ihmiset täytyy nähdä hyvinkin monta kertaa ennen kuin heidät kelpuutetaan "sisäpiiriin", ihmisiksi joita ei vierasteta enää ollenkaan.

Erään tutkimuksen mukaan jopa 20 % valkoihoisesta väestöstä käyttäytyy varautuneesti, ujosti ja estyneesti kaikissa uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Tätä käyttäytymistä kutsutaan "sosiaaliseksi inhibitioksi". Kaikki uusi jännittää ja vaatii totuttautumisajan. Kun uusi taas on muuttunut tutuksi, ongelmat häviävät. Tutkimus osoittaa, että jos lasta ei vaadita sopeutumaan uusiin tilanteisiin tai ihmisiin omaa luontaista tahtiaan nopeammin, se voi jopa luoda lapselle eräänlaisen stressisuojan.

Jotenkinhan sitä aina selittää, että "Poika/Aa/Bee on vähän ujo", kun uudet ihmiset tyrkyttävät käsipäiviään ja kyselevät ikiä ja nimiä ja ko. pikkuihmiset vain painavat katseensa alas, eivätkä sano mitään. Tuntuuko se minusta nololta? Ei. Ehkä olen jollain tasolla hyväksynyt ujouden jo itsessäni, vaikka toki osa minusta haluaisi minun olevan rohkeampi ja rempseämpi.

Jonkin aikaa uutta tilannetta ja ihmisiä oman reviirimme sisältä tuijoteltuamme me kuitenkin alamme näyttää niitä rätväkämpiäkin puolia itsestämme. Niitä kun kerromme vitsejä ja nauramme niin, että sieraimet heiluvat.

 
--------------------------------------

THE SHY ONES 

We are shy. Me, boy, A, B and the cat. The man is a bit more courageous.

It's funny to see the same shyness in your own children. They all need at least fifteen minutes, half an hour, an hour to let themselves to play while there are unfamiliar people around. Some people have to be met many times before they are "let in".

One research shows that even 20 % of caucasian people behave as reserved and shy when they are in a new social situation. This behaviour is called "social inhibition". Everything new stresses and needs a time to adjust. When the new has become familiar, the problems disappear. The research tells that if the child isn't forced to adapt to the new situations and people faster than his/her own natural speed, it can even create some kind of shield for stress to him/her.

I always explain that "The boy/A/B is a bit shy" when new people force their handshakes and ask the ages and names, and my little ones just lower their heads and don't say a word. Does it make me feel embarrassed? No. Maybe I have accepted the shyness in myself already, although some part of me would like myself to be more brave and raffish.

After a while of observing the new situation and people from inside our own territory we begin to show our braver selves. Those that tell jokes and laugh so much that our nostrils wiggle.      

Värikoodeja

Joissain kyselyissä identtisten (tai monotsygoottisten) kaksosten vanhemmat pelkäsivät kotiuduttuaan sekoittavansa vauvansa keskenään. Yksi niksi oli lakata yhden vauvan varpaankynsi - enää piti vain muistaa kumman vauvan. Ja millä värillä?

Oman identiteetin löytymisen helpottumiseksi kaksosia kehotetaan myös pukemaan yksilöllisesti. Jos vaatteet ovat samanlaiset, olisivat ne edes eriväriset. Värikoodit saattavatkin säilyä aikuisuuteen asti. Eräs ystäväni käyttää edelleen vaaleanpunaisen ja punaisen sävyjä, identtinen (monotsygoottinen!) kaksossiskonsa taas sinisen ja vihreän.

Tyttäremme alkoivat vuoden ikäisinä valita omat vaatteensa. Jos heille esitettiin kaksi eri bodya, he valitsivat selkeästi omansa ja pitäytyivät niissä. Kerran Bee halusikin päälleen Aan bodyn, ja peilistä häntä katsoikin siten Aaa. Vaatekappale määritti kumpi oli kumpi.  

Värikoodeissa on edelleen myös vahva tyttö-poika -asetelma. Usein toisella tytöistämme on ollut esim. vaaleanpunaista, toisella vihreää. "Teillä on siis tyttö ja poika". Isoveljen käytetyt vaatteet ovat suurimmalta osin sinisävytteisiä. Niinpä meillä usein on "kaksi poikaa", vaikka heillä olisi toisaalta vaaleanpunaiset paidat.

Poikaamme taas luultiin aiemmin tytöksi, hänellä kun oli pitkät hiukset (koska hän halusi olla rokkari, tottakai) - vaikkakin vaatteensa olivat sinisiä.

Pienetkin ihmiset on aina pakko määrittää joksikin, tytöiksi tai pojiksi. Jos määritelmä menee vikaan, hämmentääkö se pieniä - vai isoja - ihmisiä? Poikamme ei aluksi kiinnittänyt tyttö-luuloihin huomiota, vasta kun kysyimme haittaavatko tytöttelyt häntä, hän sanoi niiden haittaavan. Ja niinpä hän halusi leikata hiuksensa lyhyemmiksi.

Määrittelyjä, määrittelyjä.

---------------------------------

COLOUR CODES

In some surveys the parents of identical (or monozygotic) babies were afraid that they would mix up the babies when getting home from the hospital. One trick was to paint one baby's toenail with nail polish - now you only had to remember which baby's. And with what colour?

Helping to figuring out their own individuality the twins are advised to be dressed with different kinds of clothes. If the clothes are same kind, they should at least be different colour. The colour codes may stick to adolescence. A friend of mine still uses the pink and red colour, and her identical (monozygotic!) sister uses the green and blue.

Our daughters started picking up their own clothes at the age of one. If they were shown two bodys they would clearly choose their own and stick to it. Once B wanted A's body, and when she looked at the mirror she saw A. So, the piece of clothing identified one from another.

The colour codes are still strongly girl/boy oriented. Often one of our girls has pink clothes, and the other green. "So, you have a girl and a boy". Big brother's used clothes are mostly blue. So, we usually have "two boys" - no matter if they wear pink shirts.

Yet again, our son was often thought as a girl 'cause he had long hair ('cause he wanted to be a rock star, of course) - although his clothes were blue.

Even the little people have to be identified, as boys or girls. If the label is wrong, does it confuse the little - or the big - people? At first our son didn't notice the girl-assumptions. Only after we asked him do they bother him, he said they do. And he wanted to cut his hair a bit shorter.

Labels, labels.